torstai 26. helmikuuta 2015

Taas eukkoa viedään - muutoksista ja lähtemisestä

Reilu 3 vuotta sitten tein ison muutoksen ja lähdin Naantalista Helsinkiin. Vaihdoin työtä, myin asunnon, jätin taakseni paljon pahaa ja monta rakasta. Jumiutumisen tunne oli niin vahva viimeisinä vuosina että tunsin välillä tukehtuvani. Joskus pitää repäistä mutta sen vastapainoksi täytyy myös osata asettua ja antaa elämän mennä hiljalleen eteenpäin.

Mutta. Nyt sitte tapahtuu taas Hultan elämässä! Murun kanssa ollaan puhuttu, että jos tuossa huhtikuun lopulla hilattais kamat samaan kämppään. Viimein. No, kohtalolla oli muita ajatuksia.

Ajatuksena oli rauhassa etsiä työpaikka Tampereelta, tehdä samoin myös asunnon kohdalla ja sitten rauhassa muuttaa. Erään todella ruman ja epäammattimaisen välikohtauksen seurauksena päätin kuitenkin nakata hanskat tiskiin ja irtisanouduin työstäni.
Moni olisi kauhistunut ja vain niellyt kaiken koska "nykyään on niin vaikeat ajat". Minua eivät onneksi enää moiset höpöhöpöt pidättele - kirjoitin välittömästi irtisanoutumisilmoituksen ja palautin työvälineet. Minun ei tarvitse sulattaa mitä tahansa. Siispä kiitos hei.

Kun kotimatkalla soitin Murulle aamuhämärissä, vastapuoli oli lievästi sanottuna hiukan pihalla mutta silti kovasti empaattinen. Minuun valettiin jo siinä paikassa pieni ripaus uskoa ja toivoa siitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Olo oli lievästi hämmentynyt ja järkyttynyt mutta silti kevyt.

Myöhemmin päivällä jatkoimme keskustelua Murun kanssa. Kuulin sen, mitä halusinkin; "Irtisano kämppä ja tuo kamat mun luo, kyllä me täällä mahdutaan olemaan kunnes löydetään yhteinen". Ah. Kauniita sanoja. Hyväksyntä ja toisen halu olla yhdessä vaan jaksaa lämmittää.

Eipä olisi tämäkään rykäisy voinut tulla parempaan aikaan; kuu ei ole vielä loppunut eli ehdimme Murun kanssa irtisanoa asuntomme ja nyt on jo pari uutta, isoa katsottuna. Sellaista joista löytyy riittävästi neliöitä minulle, Murulle, pojille sekä perheelle ja ystäville.
Työasiatkin alkavat näyttää valoisalta. Vaikka nuorena sitä kuvittelee olevansa kuolematon ja ne turhat luulot kyllä karisevat iän myötä, minulla on aina ollut lähes samanlainen kova luotto itseeni kaikessa muussa. Se muistuttaa vähän tuota kuolemattomuusajatusta. Minä selviän aina. Nyt vielä entistä paremmin sen tiedon vahvistamana, että minun ei tarvitse selvitä yksin. ME selviämme. Jos luulen että en jaksa kulkea eteenpäin, vierelläni on ihminen joka tietää että löydän voimani kunhan saan hetken levätä. Itse joskus unohdan sen ja kuvittelen etten jaksa tai pysty.

Monesti synkimmässäkin tapahtumavyöryssä on hyvän siemen piilossa. On itsestä kiinni, antaako sen kasvaa. Se tarvitsee vain valoa, lämpöä ja kosteutta. Valoksi kelpaa elämänilo, lämmöksi rakkaus ja kasteeksi vaaditaan usein myös muutama kyynel. Muutos voi olla pelottava asia, mutta siihen kannattaa silti mennä mukaan. On hyvä asia päästä eteenpäin.


Siispä kamelit kasaan aavikolta ja karavaania kuormaamaan! Matkaaaaaan!
- Hulta

2 kommenttia: