Pintaa syvemmältä - rohkeudesta ja kauneudesta

Heipä hei kaikki!
Iloisesti katosi taas muutama viikko kuin tuulen viemänä, kyllä työ on hieno tapa viettää vapaa-aikaa! Nyt onneksi vapaata viikonloppua viettäessä olen saanut nukkua kunnolla ja kokata. Kävinpä myös treffeillä ihanan tumman karvaisen herrasmiehen kanssa...meitsi alkaa taas hevoshommiin! Ihan megajesjes. Olen todella iloinen että viimein voin alkaa harrastamaan ylipäätään jotain mihin liittyy muita ihmisiä ja eläimiäkin, ja ihan niinku noin joka viikko. Mieletöntä.

Valmistelen postausta erinäisistä resepteistä joita olen luvannut laittaa, mutta tässä viime aikoina mieltäni on askarruttanut asia joka ei liity mitenkään kivaan harrastetoimintaan.

Pinnallisuudesta ja syvällisyydestä on (syystäkin) keskusteltu paljon vielä muutama vuosi sitten. Nyt on tapahtunut selkeä muutos, ja ihmisen - erityisesti naisen - arvo tuntuu olevan kiinni vain siitä, minkälaiseen kuoreen persoonallisuus on kääritty. On tärkeämpää, että kaikki näyttävät siltä että ihminen on 24/7 kuin suoraan Voguen sivuilta repäistyjä, kuvia tungetaan Instagramiin vähän väliä ja kilpailu on kovaa. Moni raukka pitää näitä sankareita ja sankarittaria idoleinaan vaikka ne Instan kuvat ovat suurimmalta osin suodattimilla ja ties millä käsiteltyjä. Yhtä julkaistua kuvaa kohti on todennäköisesti kymmeniä, jopa satoja kuvia joista se yksi otos on valittu.
Onko siis ihme, että moni nainen ja mieskin lähtee etsimään itselleen itsetuntoa, parempaa oloa ja hyvää elämää plastiikkakirurgin, botox-kollageeni-klinikan tai jonkin muun ulkokuorenkiillottajan taholta? Yritetään siis hirveällä tarmolla olla luonnossa samannäköisiä kuin joku photoshopatussa kuvassa esiintyvä. On siinä tavoitetta. Mutta onko se tavoittelemisen arvoista?

Mielestäni ei. Nykymaailma on mennyt niin kieroksi, että meikittömien ja käsittelemättömien kuvien julkaiseminen katsotaan suureksi rohkeudenosoitukseksi ja normaalia on julkaista itsestä jatkuvalla syötöllä kuvia joissa on täysi kuvausmaski naamalla, hiustenlaittoon on käytetty jopa tunteja ja kaikki käsitellään, silotellaan ja suodatetaan luonnottoman täydelliseksi. Täydellisyydestä on tullut tavoittamattoman sijasta perusvaatimus.

Enää ei edes tarvitse olla erityisen heikko tai vaikutteille altis persoona, että lähtee mukaan tähän pirulliseen leikkiin. Vielä vuosikymmen sitten, ennen digikuvauksen, Facebookin ja Instagramin suosion räjähtämistä, kuvat olivat mitä olivat ja yleinen keskustelu oli paljon armollisempaa. Nyt ei tarvitse kuin unohtaa shopata rypyt, finni tai tummat silmänaluset kuvista piiloon ja jo on jonossa porukkaa ilkeine kommentteineen. Onhan se nyt tottakai sallittua ja jopa suotavaa tuoda esille tällainen totaalinen epäonnistuminen ja nolata tällaiseen valtavaan mokaan syyllistynyt.

Maailma on täynnä tutkimuksia, jotka kertovat karua kieltään siitä miten vähän plastiikkakirurgia parantaa itsetuntoa. Joillekin on kuitenkin omasta kehosta tullut niin paha vihollinen, että kiristys/kohotus/pienentäminen/suurentaminen/turvottaminen on mielenrauhan vuoksi tarpeen. Toiset puhuvat "oman itsen piristämisestä ja hemmottelusta", mutta hei - hevostallit, suklaa ja laukkukaupat on sitä varten. Jos minulta kysytään, ennemmin viimeksimainituista sitä piristystä ja hemmottelua kannattaa ennemmin hakea kuin neulan tai veitsen alta!
Plastiikkakirurgia on iso bisnes. Suurella osalla siihen turvautuneista olisi ennemmin asiaa psykologille kuin veitsen alle. Siltikin edelleen ja koko ajan enemmän ostellaan rintoja osamaksulla, pienennellään sitä ja suurennellaan tätä ja ravataan Virossa ja Turkissa halpaklinikoilla täyttelemässä ja kiristelemässä ties mitä riskeistä välittämättä.

Tunnen ihmisen joka on laitattanut itselleen uudet rinnat. AA-kuppi vaihtui B-kuppiin ainakin osin mukavuussyistä; vaatteet istuvat hänelle nyt paremmin kuin minirinta-aikoina. Moni ei edes tiedä leikkauksesta, ja ihastelee vain miten paremmalta vaatteet tämän naisen päällä nykyään näyttävät - mutta itsetuntoa ei taitavan kirurgin pöydältä irronnut mukaan. Samat peikot seuraavat edelleen mukana.
Hän on sanonut, että tekisi tämän todennäköisesti uudelleen mutta vain jos olisi oikeasti siihen rahaa. Leikkauksesta maksellaan osamaksuja vielä jonkin aikaa, ja kumitissien hinnalla olisi kartuttanut ASP-tiliä tai autonostokassaa ihan mukavasti. Niillä olisi myös kustannettu aika monta tuntia terapiaa, joka suoraan sanottuna olisi (ja jälkiviisaastuneena tämän tuttuni mielestä myös) ollut parempi sijoitus.

On ihan ookoo huolehtia ulkonäöstään ja meikata, laittaa ja värkätä. Mutta kun siitä tulee ainoa harrastus ja keskiössä on vain ja ainoastaan oma ulkonäkö, sen esitteleminen ja huomion/tykkäysten/kehujen kerjääminen, kannattaa miettiä mikä on ajava voima ja onko tämä oikeasti tärkeää.
Mikä minun mielestäni on tärkeää ihmisessä?
Sisältö. Onko ihminen empaattinen, sympaattinen, lämmin, läsnäoleva ja onko hänen sydämensä avoinna maailmalle? Onko hänen antinsa maailmalle muutakin kuin kivoja kuvia?
Empatia. Onko ihminen kykenevä asettumaan toisten asemaan ja ajattelemaan asioita myös muitten kantilta? Miten hän suhtautuu muihin ja ymmärtää erilaisuutta?
Hyvän olon levittäminen ympärille.
Välittäminen.
Rohkeus.
Muun muassa näillä asioilla on enemmän merkitystä kuin sillä täydellisellä kiiltokuvalla, jota kovin moni yrittää itsestään muokata. Ole armollinen, ja ole sitä niin itsellesi kuin muillekin. Muista, että sinä olet arvokas ja kaunis, vaikka et olisikaan Marlenen, Marilynin tai Audreyn veroinen klassinen maailmanluokan kaunotar; kauneutta on kaikissa ja kaikessa, ja sisäinen hehku voi tehdä kaikista kauniimman. Ihan aidosti ja ilman suodattimia.

Kävin Tukholmassa. Kuvaa otettaessa ei vahingoitettu muuta kuin kuvaajan sielunterveyttä. Suomalaista naiskauneutta käsittelemättömässä muodossa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin täältä sohvannurkasta,
täällä Hulda Huoleton, itsetehty kirsikkakola kädessä.