Minäpä se oon kippeenä.
Olen viettänyt nyt neljä päivää TAYSin gastroenterologian osastolla leikkausta odotellen. Tämä tarkoittaa sitä, että aamulla puoli kahdeksalta palaan osastolle kotoa (koska kieltäydyn enää pilaamasta yöuniani huonossa, nitisevässä sängyssä pyörien, vähän väliä heräillen) ja kädessäni olevaan kanyyliin isketään taas kerran kiinni suolaliuos- ja antibioottitipat. Istun, luen, katselen videoita tabletilta, juttelen huonetovereitteni kanssa ja otan päiväunia. Ihan mukavaa ajanvietettä, joku voisi ajatella. Mutta.
Tässä samalla hiljaa toivon, että sappirakkoni ei repeä kun kello tikittää eteenpäin. Lasken minuuttihintaa sille, kun istun täällä epämukavassa punkassani. Tämä lysti maksaa minulle 38,80 euroa päivässä. Yhteiskunnalle hinta on vieläkin korkeampi; sairaalavuorokauden hinnalla ei kateta paljon mitään. Ei, vaikka en saa syödä täällä muruakaan - olen leikkausjonossa ja silloin paastotaan jos vaikka vahingossa sattuisikin olemaan aikaa operoida. Joten syön ja juon yhden kerran päivässä, kotona yhdentoista maissa illalla. Sen jälkeen en saa enää syödä, koska aamulla palaan taas osastolle. Ihan vain istumaan ja odottamaan.
Lisäksi työnantajani, molemmat niistä, saavat pulittaa sairasajan palkkaa ja päälle vielä tuuraajani palkkakuluja. Eli persnetoksi menee heilläkin.
Minulla on kaksi vuokratyösuhdetta, ja sitä myötä kaksi nollasopimusta. Koska sairastuin juuri hyvään aikaan eli juuri ennen vuorolistojen julkaisemista, kaksiviikkoisen sairaslomani jälkimmäiselle viikolle heidän ei tarvitse merkitä ollenkaan tunteja. Kuukausiansioni kutistuu siinä tapauksessa 25%. Ja sairaalamaksut sen kun juoksevat.
Tulin tänne ensiapupolin, Acutan kautta. Olin ensimmäistä kertaa Acutassa viikko sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön. Silloin lääkäri säästi sairaalan varoja jättämällä ultraäänitutkimuksen tekemättä. Minut kotiutettiin kipulääkkeen kanssa.
Seuraavana yönä kuumeeni nousi pilviin, ja painuin aamulla sairaanhoitajan luo terveyskeskukseen. - "Ei tarvetta lääkärikäynnille tänään, noudatat nyt vaan oireenmukaista erikoisruokavaliota". Perjantaina pääsin viimein lääkärille. Minut passitettiin välittömästi takaisin Acutaan.
Acutassa lojuin taas sen seitsemän tuntia, kunnes ultraäänitutkimuksen jälkeen ilmoitettiin että minulla on puolentoista sentin sappikivi, sappirakontulehdus ja tarve leikkaukselle heti.
Oho. Se ultraäänen skippaaminen keskiviikkona maksoikin nyt sairaanhoitopiirille sairaanhoitajakäynnin, lääkärikäynnin ja Acuta-visiitin verran enemmän. Lisäksi arkisin leikkaukset pyörivät paremmin kuin viikonloppuisin, eli jos minut olisi tutkittu kunnolla ja passitettu osastolle jo keskiviikkoaamuna, olisin mahdollisesti päässyt nopeammin leikkaukseen ja tässä kohtaa, maanantaipäivällä, olisin ollut jo monta päivää kotona toipumassa.
Ja sitte osastolle. Hoitaja kertoi, että minut leikataan kun ehditään ja leikkaussalin tilanne on kaaoksessa potilasmäärien takia. No, odotellaan sitten. Kävi ilmi, että en ole yksin. Ikkunanpuoleisessa punkassa makasi nainen saman vaivan kanssa. Hänellä oli kovia kipuja ja tulehdusarvot huitelivat antibiooteista huolimatta lähellä sataa. Häntä makuutettiin osastolla tippapullon jatkeena keskiviikosta sunnuntaihin asti kunnes se ainoa leikkaussali EI ollut täynnä mustuneita ja vuotavia suolia tai revenneitä sisäelimiä.
Minun odotukseni jatkuu. Kuulin juuri, että ykköspaikkani jonossa on vaihtunut toiseen sijaan. Ja aina jonkun kiireellisemmän tullessa ovesta sisään, leikkausaikaani arvotaan taas kauemmaksi ja kauemmaksi. Ja minä pulitan kiltisti taas 38,80 € lisää ja yhteiskunta maksaa loput.
Kahden potilaan, minun ja ikkunapunkan naisen, kesken olemme nyt odottaneet leikkausta kahdeksan päivää. Kahdeksan turhaa sairaalavuorokautta! Tilanne on sama koko osastolla, ihmiset makaavat odottamassa leikkaukseen pääsyä, hoitajat hoitavat ja lääkitsevät kipuja, keittiö ruokkii ne jotka nyt ylipäätään saavat syödä, osasto pursuaa potilaita ja se ainut leikkaussali on aina varattu.
Pahimmassa tapauksessa jonkun odottajan kunto romahtaa ja taas menee leikkaussalin ohjelma uusiksi.
Näin ne sairaanhoitopiirin rahat katoavat. Säästetään, mutta tuloksetta. Siirretään rahaa taskusta toiseen, vaikka kummassakin taskussa on reikä.
Mitä tapahtuisikaan, jos tämäkin osasto saisi toisen leikkaussalin? Kovin kallista se on, salin varusteleminen ja henkilökunta ja ties mikä, joten siihen ei ryhdytä koska nyt säästetään! Säästetään Suomi kuntoon ja kansalaiset terveeksi! Voi tätä säästämisen riemua!
Ei. Säästön nimissä pitäisi ensin käyttää vähän rahaa. Pitäisi olla tarkkana, että leikkauksiin ei tarvitsisi osastolla jonottaa. Että päivän aikana saataisiin aina pöytä puhtaaksi, että kenenkään sairaus ei pitkittyisi ja jopa pahenisi odotellessa. Että hoitohenkilökunta - joka täällä on huippuluokkaa - ei joutuisi hukkaamaan ammattitaitoaan antibiootti- ja kipulääkeransuunoita jonottajille jaellessaan. Ettei lääkäreiden aika menisi päivästä toiseen potilaille selittäessä, miksi heitä ei tänäänkään ehditä leikata.
Ettei osasto olisi täynnä niitä odottelijoita. Että saataisiin sänkyihin potilaita, jotka on jo autettu tielle kohti paranemista.
Nyt rahat menevät aivan väärään paikkaan. Sen sijaan, että leikkaussali- ja hoitolaitoskapasiteetin minimointi (tätä kutsutaan tietyissä piireissä uudistamiseksi, säästämiseksi ja hoitoketjun tiivistämiseksi) toisi säästöjä, se on itse asiassa hirvittävän kallista. Kaikille.
Hyvinvointivaltion käsite on viime vuosina muuttunut radikaalisti; nyt on vaan pakko voida hyvin, koska huonovointisista ei pystytä enää huolehtimaan. Suomi säästetään kuoliaaksi. Kuka päättäjistä uskaltaa viimein sanoa tämän ääneen?
Alan kasailla kamppeitani ja valmistautua taas kotiinlähtöön. Arpa ei suosinut tänäänkään. Mutta ehkä jo huomenna on minun vuoroni. Kunpa sappeni jaksaisi odottaa vielä hetken...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti